Osmo I. Kaila

Osmo I. Kaila: Seitsemän nuoruuden vuotta
muistelmia sota-ajalta

Kesä 1939 on levotonta aikaa Suomen ja Neuvostoliiton rajalla. Suomalaisia rajavartijoita siepataan, yliloikkareita liikkuu rajan yli, punatähtikoneet rikkovat valtakunnanrajaa. Rajajoella lomaileva 15-vuotias koulupoika kokee ja näkee ensimmäiset oireet Suomea pian kohtaavista kohtaloniskuista.

Syyskuun alussa Euroopassa syttyy sota. Lokakuussa Neuvostoliitto vaatii Suomea neuvotteluihin. Koulutyö keskeytetään, oppilaat siirtyvät maaseudulle. Alkaa talvisota ja samalla seitsemän vuotta kestävä poikkeuksellinen ajanjakso, joka myllertää suomalaisten elämänkulun perusteellisesti.

Muistelmateos kertoo helsinkiläispojan vaiheista tuona aikana; varttumisesta mieheksi ja sotilaaksi. Nuori mies kulkee monen vaiheen kautta: VSS-ryhmä Turussa, koululaisten ”siirtokunta” Kuhmoisissa, suojeluskunnan poikaleiri Padasjoella, raivausleiri Lempäälässä, 170.Is Komppania Helsingissä, JvKoulKeskus Hyrylässä, SOK:n teknokemiallinen tehdas, poikien Työkeskus 8 Enon Rahkeenniemessä, JvKoulKeskus 17 Haminassa, HTK 8 ja Täyd Pataljoona 10 Itä-Karjalan Juustjärvellä, 21.Prikaati, 22.Sotasairaala, Ej/21.Pr, ErPsv l, UK 60 Santahaminassa ja RaskK/JR 7 Savonlinnassa.

Säälimätön sota tulee vastaan 21. prikaatin joukoissa taistelujen tiellä kesällä 1944 Itä-Karjalan Vansjärveltä Ilomantsin suurtaisteluun. Vihollinen pysäytetään. Välirauha astuu voimaan syyskuun alussa. Sota on ohi. Kirjoittaja siirtyy siviiliin maaliskuussa 1945. Sukulaisia, ystäviä ja koulutovereita on kaatunut — he ovat vain yhtäkkiä poissa. 20-vuotiaan sotaveteraanin tulevaisuus näyttää epämääräiseltä, niin kuin koko Suomenkin. On uskottava selviytymiseen ja jatkettava eteenpäin.

Seitsemän nuoruuden vuotta on harvinaisen elävästi kirjoitettu muistelmateos sota-ajalta. Se on kuvaus nuorukaisen kasvamisesta mieheksi sotavuosien vaarojen ja epävarmuuden keskellä.

Kirja on Osmo I. Kailan kuudes teos.

Aikaisemmat julkaisut:

Pakkopeli, WSOY 1968, 2. painos 1971
Eurooppalainen maili, Weilin&Göös Oy 1968
Viimeinen kesäloma, WSOY 1980
Ollin sota, WSOY 1990
Uskoisimmeko yhä urheiluun? Omakustanne 1990
Vansjärveltä Ilomantsiin,
Venttiprikaatin taistelujen tie 1943-1944
21.Prikaatin Kilta ry, 1993 (Toim. yhd. toisten kanssa)

Tekstinäyte muistelmateoksen Seitsemän nuoruuden vuotta alusta:

—————-

Rajalla

Kaksitaso tuli matalalla ja lensi ylitseni. Näin lentäjän tumman hahmon ohjaamossa, tasoissa punaiset tähdet, ja tajusin että se oli ryssän kone. Nostin nyrkkiä ja heristin. Samassa konekivääri avasi tulen Rajavartioston katolta. Valojuovat kiitivät taivaan poikki nopeana jonona. Pelästyin. Sydän hakkasi ja pelko kouraisi. Seisoin liikkumatta. Ammunta loppui, kun kone painui luisuun ja katosi harjanteen taakse. Lämmin kesäilta palautui ennalleen.

Olin päässyt keväällä neljännelle. Matkustin päättäjäisten jälkeisenä päivänä Rajajoelle Karoliinan luokse. Alkanut loma poikkesi aikaisemmista. Outoa oli jo se, että matkustin yksin. Veljeni jäi Helsinkiin. Hänen ohjelmaansa kuuluivat saksan ehdot ja suojeluskuntaleiri Nummenkylässä.

Äiti ei käynyt kesän kuluessa kertaakaan lapsuudenkodissaan. Hän oli töissä seuraavan kesän olympialaisten pääsylipputoimistossa. Kiireitä oli niin paljon, ettei lomia pidetty.

Kesäkuussa alkoivat Kannaksella vapaaehtoiset linnoitustyöt. Niihin ilmoittautunut isäni matkusti Muolaaseen. Sieltä hän pistäytyi pari kertaa Rajajoella saunomassa. Käynnit loppuivat, kun hän siirtyi Laatokan pohjoispuolelle Salmiin rakentamaan estelinjoja.

Eräällä saunareissulla isälläni oli mukana parabellum, jonka hän halusi tarkkuuttaa. Menimme läheiselle hiekkakuopalle. Maalitauluksi isäni asetti tyhjän Klubi-askin. Hän ampui viisi laukausta. Pienet luodinreiät muodostivat tupakkalaatikkoon tiheän rykelmän.

”Ei hassummin ollenkaan”, isäni sanoi.

Rajakersantti Sojamo tuli paikalle ja kertoi, että he olivat viikko sitten ehdoin tahdoin ampuneet valtakunnanrajaa loukanneen koneen ohi. ”Peloteltiin. Ei kannata pudottaa. Tulisi kova häly, jos punatähtikone tipautettaisiin Niskalan pellolle. Mutta voi sekin aika vielä tulla”, Sojamo arveli.

Seuraavana aamuna Karoliina oli äreänä. Hän oli nukkunut huonosti Kronstadtin tykkien jyrähtelyn rikottua kesäyön rauhan.

”Ampuvat yökaudet mokomat”, Karoliina moitti.

Isäni oli lähdössä takaisin Salmiin ja hyvästeli anoppinsa: ”Niillä saattaa olla pahat mielessä. Parasta olisi laittautua täältä pois, ainakin Viipuriin asti.

—————————————————

Katkelma kappaleesta
Sissivänrikin kuolema:

Vedin kiväärin hihnan pään yli ja loikkasin ase kädessä ojan yli metsän puolelle. Lähdin palaamaan tuloreittiä ja uskoin päätyväni suoraan suon laitaan. Aurinko paistoi kuumasti ja häikäisi. Kaivoin leipälaukun pohjalta pari tuhrautunutta sokeripalaa suuhuni ja kulautin kenttäpullosta lämmennyttä vettä päälle.

En tiedä milloin kadotin suunnan. Äkkiä vain tiesin, etten enää ollut oikealla reitillä, enkä löytäisi takaisin suolle. Hidastin menoa, mietin mitä pitäisi tehdä.

Sitten näin liikettä oikealla. Joku meni metsässä kiireisin askelin viidenkymmenen metrin päässä ja katosi välillä runkojen taakse. Harmaa pusero, rähinäremmi, parabellum heilui kädessä. Tunsin kapteeni Koskisen, helpotti kerta heitolla. Pitäisi huutaa . . . ilmaista itsensä . . . Suuntasin oikealle, epäröin ja aikailin ja Koskinen hävisi puiden sekaan.

Hellitin vauhtia, siirryin yhä oikealle ja yritin pitää uuden suunnan. Kävelin ja ajattelin, että pakko tulla suon laitaan, ei tämä voi niin paljon heittää.

Äkkiä ilmassa tuntui tupakan hajua. Siitä ei voinut erehtyä. Jossain oli porukkaa, olin varma ja tyytyväinen, tulisin perille heti. Sitten pysähdyin. Hajussa oli outo, makea vivahde, se oli vieras. Mahorkkaa! Nauliuduin paikalleni ja pelko täytti soluni viimeistä myöten.

Alkoi kuulua ääniä. Rasahduksia, kirkas kilahdus, puhetta, jännitin kuuloni äärimmilleen, jossain lähellä puhuttiin. Venäjää! Vieraita, pehmeitä suhahduksia kuului.

Ympäröivä metsä näkyi äkkiä kuin salaman valossa, äärettömän tarkkapiirteisenä, jokaista yksityiskohtaa myöten. Käännyin, yritin pidätellä, estää itseäni ryntäämästä täyteen juoksuun,

— sitten jotain laukesi, karkasin vauhkona pensaikon läpi, avasin tietä kiväärillä, oksat piiskasivat kasvoja. Odotin huutoa, laukausta, laukauksia, aivan heti saisin tietää miltä luodin isku tuntuu. Pensaikko loppui, isoja puita ryntäsi vastaan, väistivät viime hetkessä, sitten taas varjoa, sekin kuin isku. Olin pakoon pyrkivä otus, riistaa, joka ammuttaisiin aikailematta, kun vilahtaisin näkyviin, siis kuin kettu jänis hirvi, mikä tahansa koirien ja metsästäjien kiihkon edellä pakeneva, enkä edes niiden arvoinen, minut jätettäisiin mihin luoti kaataisi, kukaan ei kiinnostuisi maassa lojuvasta ruumiista, korkeintaan kivääri kelpaisi, korkeintaan ohiliukuva tyytyväinen katse sivuisi raatoani . . . Huohotin, juoksin auringon kultaamassa metsässä, oksat katkeilivat saappaitten alla, ehkä ne olivat laukauksia . . .