Katkelma Pauli Heikkilän romaanista
Hibernaatti (luvusta IV Helmikuu, s. 169-172):
————————————-
Aluksi oli hiljaista. Kuului vain nauhakohinaa, jonka takaa juuri ja juuri aavisti hengitysäänen.
– Tässä alussa on tällainen pitkähkö horrokseenliukumisvaihe, sillä tämä on suora livetilanne toisin kuin nuo referaatit, selitin.
Strohm oli istunut takaisin pöytänsä taakse. Hän nyökkäsi ja piti otsansa keskittyneessä kurtussa. Minuutit kuluivat. Minua alkoi jo hirvittää. Kyllästyisikö ukko? Olisiko nauhasta pitänyt sittenkin kelata alku pois? Strohm ei kuitenkaan näyttänyt pitävän äänetöntä vaihetta tylsänä eikä osoittanut muitakaan turhautumisen merkkejä. Päättelin, että nyt hän pystyi aidosti eläytymään horrostunnelmaani – että hän koki sen luissaan ja ytimissään. Tämä oli toista kuin jälkikäteiset lyhennelmät.
Vihdoin nauhalta kuului ensimmäinen varsinainen ääni. Se oli epämääräinen mölähdys, kurkun kakistelua ja ääntiöitä sekavana rykelmänä.
– Nyt se alkaa, kuiskasin.
Strohm mulkaisi minuun tiukasti: suu suppuun, kyllä minä tiedän!
Kesti vielä hetken, ja sitten se alkoi.
– O… olen… tasaisella paikalla.
Ääneni oli jähmeä ja kumea; selvästikään en ollut täydessä valvetilassa. Sanat hakivat aluksi muotoaan ja kieli kangerteli, mutta pikku hiljaa puhe selkiintyi.
– Tämä on kenttä. Ei kenttätila, mutta kenttä.
Minulta pääsi nauhalla ontto hörähdys, ja Strohmkin virnisti.
– Tämä on sotatanner. Sotatanner. Mutta ei ole sota. On… rauha. Rauhan aika.
Pieni tauko.
– Tuolla valmistellaan jotakin. Jotakin… valmistellaan.
Tuntui kuin olisin siirtynyt lähemmäksi itse tapahtumapaikkaa.
– Jaa, he valmistelevat heittolaitetta. Heitto… laitetta. Se on laite joka heittää jotakin. Katapult… ti, tiedättehän?
Strohm nyökkäsi kärsimättömästi kuin olisi keskustellut suoraan minun kanssani. Hänen silmissään oli pistävä, polttava katse, jollaista en ollut aikaisemmin nähnyt. Keskittymisen jännitys kipunoi huoneessa ja sai ihokarvani nousemaan pystyyn.
Selostus jatkui.
– Mutta se ei ole tavallinen katapult… ti. Sillä on muu tarkoitus. Sillä ammutaan, mutta ei tavallisesti. Se on… sehän on… Sitähän ne tekevät… Se on jousipyssy!
Strohm aivan kohahti riemusta. Katselinkin verhotusti enemmän hänen reaktioitaan kuin kuuntelin nauhaa.
– Jousipyssyä ne laittavat, pienet ihmiset… Tai ei kai ne niin pieniä ole. Tavallisen kokoisia, mutta jousipyssystä tulee suuri. Tavattoman suuri. Se on… valtava!
Taas seurasi tauko, jonka aikana mitä ilmeisimmin siirryin parempiin asemiin. Ääneni jatkoi muuttuneeseen sävyyn, nopeammin ja tarkemmin.
– Tästä tulee mieleen Gulliverin retket… Naurua. – Gulliverin retket, kun pikkuruiset kääpiöt sitovat jättiläinen Gulliverin naruilla maahan.
– Minulla oli lapsena sellainen Viewmaster-katselukiekko, siitä tuo kuva, supisin Strohmille. Hän hymähti pitäen katseensa nauhurissa.
Äänite jatkui.
– Ne tekee sitä suurista puista. Ne sitoo yhteen runkoja – kymmeniä, satoja suuria puita, päällekkäin, pitkittäin, limittäin, lomittain – ja tekee niistä jousen kaarta… Jumalavita!
Virnistin anteeksipyytävästi, mutta Strohm oli jakamattoman keskittynyt horrosmaisemaan, joka nähtävästi rakentui täysin konkreettisena hänen päässään.
– Ainakin viisisataa metriä pitkää kaarta! Miehet kiskoo kymmenien joukkoina köysiä ja kiinnittää niillä uusia puita… Ja tuolla, tuolla toinen porukka punoo jousen jännettä. Siitä tulee paksuudeltaan metri ja pituudeltaan… Se on hirveä köysi! Hihitin nauhalla, ja Strohm yhtyi iloon läimäyttämällä pöytää. En voinut kuin ihmetellä ukon eläytymiskykyä. Seurasi pitkähkö tauko, jonka aikana kuului raskasta ja kiihkeää hengitystä.
– Nyt sitä jännitetään. Sadat ja tuhannet kiskoo ja jännittää sitä. Vetää ja kiskoo, vetää ja kiskoo, vetää ja kiskoo…
Tämä toistui kuin pinnistellen, sitten tuli taas tauko.
Äkkiä:
– Mitä?! Ne aikoo ampua tuon ilmaan! Ja minä… pääsen siihen mukaan?!
– Poikki! Strohm huudahti, ja ehätin pysäyttämään nauhan.
—
———————————————————-